keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Tappele. Nouse. Vaikka mikä olisi.

Näetkö tässä kuvassa ei minkään-väriseen, roikkuvaan potilasasuun pukeutuneen nuoren naisen? Tiedätkö, niihin kusenhaaleisiin sairaala-asuihin? Niihin, joissa vaelletaan muiden mukana  sairaalan käytävillä. Niihin, joissa minä vaelsin reumasairaalan käytävillä.




Näetkö tässä kuvassa kela:n sopeutumisvalmennuskurssin osallistujan? Kursseilla on hyvä tarkoitus ja ne varmasti auttavat monia, mutta minua ne ahdistivat suunnattomasti. Sopeudutaan uuteen rooliin, potilaan rooliin. Voin olla kummalla puolen pöytää tahansa. Voisin olla myös fysioterapeuttina kurssilla tekemässä lihastestauksia, paasaamassa ravinnosta ja vetämässä jumppia. Suutarin lapsella on kengät, ja aika mageet buutsit onkin.

Perusreumalääkkeet eivät sopineet eivätkä liioin kovat lääkkeet tuoneet edes apua kipuihin (sytostaatit), saati sitten sopineet elimistölleni muutenkaan. Parissakymmenessä vuodessa diagnoosikin vaihtui kun tauti ei ollut edennyt kuten piti, verenkuva oli aina epäsopiva, ja muutkin diagnostiset tekijät olivat vinollaan kohdallani. Näin kävi, vaikka reumasta ei pitäisi parantua. Sitä hoetaan alusta asti: elinikäinen, parantumaton. Pelko lyödään voimalla päähän.

Se on selvää, että kova krooninen kipu vetää polvilleen. Pitkäkin ihminen taipuu oikein nätisti asfaltin kosketukseen. Kipumuistiin puututaan kipuklikoilla, joissa autetaan kroonisesta kivusta kärsiviä potilaita. Kirjoitin blogiin joskus Tuskamuistista, termistä jonka kehitin. Siitä, miten kipumuisti jää kehoon, tiettyihin tilanteisiin tai paikkoihin. Naapurini 80-vuotiaan ihanan Pirkon kanssa puhutaan joskus kilpaa nivelvaivoistamme ja myös siitä, onko löytynyt konsteja kivun kanssa pärjäämiseen. Kerran Pirkko totesi olevansa niin kipeä, että kipu vahingoittaa jo sielua. Ymmärrän täysin, mitä hän tarkoitti.




Mä en pelkää enää. Höyhenet takissa heiluen tappelen vastaan. Joskus tappelen nivelkipuja vastaan, joskus pidän puoliani töissä palkkaneuvotteluissa tai avioerossa. Opettelin miten tietyt ruuat vaikuttavat niveliini, tietyt liikuntalajit, liikkumattomuus, pitkät yöunet, valvotut yöt, stressi, rentoutuminen. Opettelin tunnistamaan milloin tarvitaan kortisoni, milloin riittää hieronta tai osteopatia ja taiji. Opettelin olemaan aktiivinen potilas ja yhdessä lääkärin ja muiden minua hoitavien ammattilaisten kanssa pähkäilemään ja jankkaamaan minulle sopivista hoidoista. Perusreumalääkäri ei tosin ota kantaa kuin lääkitykseen, joka on käsittämätöntä kun kuitenkin tunnistetaan esimerkiksi ruuan, stressin, unen ja liikunnan vaikutus.

Etsin itselleni voimapaikkoja, -ihmisiä, -biisejä ja -ajatuksia. Onko teillä tällaisia myös? Heikkona hetkenä ne ovat elintärkeitä, ettei kipu vie mennessään. Ystäväni ansaitsisivat kasan hengenpelastusmitalleja. Mun voimapaikkoja on monia, kalliot, ikimetsät, mökin laituri, sammalmätäs, pelto. Voimabiisejä löytyy vino pino. Musiikki vaikuttaa muhun vahvasti. Tanssija minussa alkaa heti nähdä koreografioita, mutta vaikutus mieleen ja fiilikseen tulee myös välittömästi. Ihan aina mä en tappele. Oikeastaan olen niin sopuisa ihminen, että piti opetella tappelemaan. Mutta aina mä nousen niin suosta, tuhkasta kuin kivustakin. Vaikka mikä olisi.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Miksi mulla on kynä kädessä?

Terveysala tarvitsee huumoria, maalaisjärkeä, suoraa puhetta ja ihan pikkusen kiroilua, noin niin kun höysteeksi. Kyllästyin rooleihin, paasauspuheisiin, yhden jekun valkkuihin. Hämmästyin sairaiden ihmisten määrästä ja ahdistuin siitä, miten vähän ihmiset saavat apua lääkkeistä ja lääkäreiltä. Tunsin velvollisuutta auttaa muita, herätellä, valaa toivoa ja kertoa mistä minä sain apua. Haluan muistuttaa, että aina voi vaikuttaa, ei kannata vaipua.

Tiedostan, että kun otan kynän käteen, joku vetää herneen nenään. Millä oikeudella minä puhun, kun en ole edes lääkäri? Totta, mutta olen silti jotain ja paljon olenkin. Olen fysioterapeutti, erityispedagogiikan maisteri, väitöskirjan vääntäjä, opettaja, kirjailija, taijiopettaja, tanssija ja äiti kertaa kolme. Olen vakavia niveltulehduksia vinon pinon läpi rimpuillut nainen, jolla on potilaan roolista paljon kokemusta ja kenollaan oleva huumorintaju, Turun asfalttia tallaavat koivet ja pohojanmaalle sidotut juuret. Mun sydämessä on iloisen sekamelskan keskellä traktoreita, heinälatoja, rokkia, vapaaottelua, thaiboxingia, jazztanssia, modernia tanssia, balettia, taijita, kissoja, lapsia, moottoripyöriä, maastoautoja, metsää, merta, korkokenkiä, kahvia ja kynsilakkaa.

Saako terveydestä kirjoittaa ronskisti, ilman latinaa ja jargoniaa? Saako pyhään terveyspuheeseen sotkea miälenvikast läpändeerust? Saako terveysguru myöntää, että ei syö ja liiku itse täydellisesti hienojen kaavojen mukaisesti? Saako hän heittäytyä välillä syvälliseksi ja pohtia elämän diippiä olemusta? Saako hän olla välillä ilone, valone ja pulune? Mä vähän ajattelin tehdä näitä kaikkia.




Terveysala on selkeästi risteyksessä. Hoitoalan sisällä tähän havahtuneet lukuisat hoitajat, lääkärit, fysioterapeutit, osteopaatit ja niin edelleen ovat laajentaneet ajatusmaailmaansa ja tietojaan kouluttautumalla lisää. Toisessa päässä herätysliikettä ovat potilaat. Potilaista epätoivoisimpia ovat kroonisesti sairaat. Pitkään jatkunut sairastelu jo sinällään nakertaa miestä ja naista henkisesti ja fyysisesti, mutta usein he ovat myös niitä tapauksia, joissa länsimainen lääketiede on pulassa. Kipua jossain-burana naamaan-takaisin töihin -malli ei toimi kovin pitkälle. On pakko etsiä laajemmin ratkaisuja. Tosin lääkäri on kädetön jos potilas ei ole itse valmis tekemään mitään muuta kuin odottamaan lääkettä suu auki kuin pieni pulunpoikanen.

Risteysalueella on seissyt jo pitkään liikennemerkki, jossa lukee medikalisaatio. Akateemisen termin voisi kääntää niin, että lääketiede kaappaa ongelmia ja sairauksia, nimeää ne komeilla latinankielisillä termeillä ja alkaa karjua muille ammattiryhmille, että helevettihin sieltä, tää on meijän! Me raahattiin tää meijän hiekkalaatikolle, tää on meijän! (Tosin joskus yhteiskunta työntää ongelmia lääkäreiden hiekkikselle.) Ja me lyödään sua lapiolla päähän jos yrität sanoa mielipiteesi tai parantaa tän. Nii! 

Joskus vaaditaan lääkkeitä, kortisonia tai puukkoa. Olisin idiootti jos väittäisin, että meditoimalla voi korjata vaikkapa katkenneen reisiluun tai mätivän hampaan. En kuitenkaan ole idiootti. En ainakaan koko ajan. (p.s. Semisti riippuu keneltä kysytään.) Joo, sitä sanotaan maalaisjärjeksi. Eikö sitä voisi käyttää etsittäessä ratkaisuja terveysongelmiin? Kyllähän se meidän länsimaisen lääketieteen isäntä Hippokrateskin jo totesi tuossa tovi sitten, että sairauksien parantamiseen vaaditaan moninaiset toimenpiteet. Tulee olla mm. sopivasti lepoa, oikeita ruumiinharjoituksia, oikea ruokavalio ja sopivat lääkekasvit.

Esimerkiksi niveltulehduksista parantuminen vaatii monipuolisia konsteja, koko elämän tarkastelua ja fiksaamista. Kannustan kaikkia etsimään tietoa, etsimään hyvää keskustelevaa lääkäriä (kyllä, niitä on, ihan niin kuin puhuvia katsastusmiehiäkin), ottamaan vitamiinibuusteja, siivousapua, lastenhoitoapua, etsimään itselle sopiva liikuntamuoto ja ruokavalio, vetelemään päikkäreitä, happihyppelyjä ja aina välillä kannattaa hekottaa hyvän ystävän kanssa kaffekupposen ja suklaan äärellä. Joskus on okei laittaa villasukat jalkaan, heittäytyä sohvalle ja sanoa, että nyt en jaksa ja vituttaa kuin pientä oravaa.




Haluan sanoa erikseen vielä tämän: Iso, valtava, kertakaikkisen uskomattoman kokoinen Kiitos teille kaikille, jotka olette lukeneet tekstejäni, tykänneet, kommentoineet ja tsempanneet! Jokainen niistä sanoista kulkee mun mukana, tuolla noin taskussa. Samankokoinen Kiitos kuuluu Basam Booksille, joka lähti kelkkaani, uskoi teksteihini ja suostui kustantajakseni.

Terveysala on miljoonabisnes, koska me ollaan niin julmetun sairaita. Aika isoja klönttejä bisnestä vetelisin kyllä viemäristä alas. Hitokseen hankala tavallisen tallaajan on erottaa mikä on liejua ja mikä ei. Miksi kaikella pitää olla joku hieno nimi, hintalappu ja personal coutsi? Ei tarvitse jäädä odottamaan metsäklubin kiertoajelua. Sen kun marssit sinne mettään vaan, katot missä on puita ja lompsit sinne. Uskon, että parantuminen vaatii hoitohenkilökunnan lisäksi itselle sopivan terveyden työkalupakin rakentamista. Siltikään paraneminen ei ole suoraviivaista etenemistä ja voittokulkua. Joskus mennään naama vasten asfalttia. Terveyden palauttaminen vaatii hirvittävät määrät sitkeyttä, testiajoja ja joskus mustaa huumoria.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Puuttuva perse

Aukaisen lehden aamulla ja tahmaiset aivoni eivät voi uskoa, mitä rähmäiset silmäni näkevät. Ihmisiltä puuttuu kuulemma perse tosi usein. Jo on first world probleemia. Gluteus amnesia. Nukkuva hanuri. Mielestäni puuttuva perse on hauskempi käännös latinankieliselle termille, niinpä käytän sitä.

Takapuoli on siis todella kova jätkä. On suurta, keskimmäistä ja pientä pakaralihasta. He hääräävät pareittain, vasen ja oikea käsi kädessä ja nostavat meitä sohvalta, vievät portaissa mukaviin paikkoihin ja auttavat hyppelemään kukkaniityillä. Perseelle ei kannata vittuilla, nopeasti on kaikenlaista vaivaa tiedossa; alaselkäkipua, lonkkavaivaa, iskiastuskaa ja ahdistusta. 

Totesihan pastori Heikki Kinnunenkin saarnassaan, että perse on kuningas. Opettava tarina kertoo missä kaikki päätökset todella tehdään. Tarinan ytimessä on tosin perseen ydin persreikä, mutta kyllä se kuninkuus pätee ihan yhtä hyvin tähän persreiän sihteeriin, pakaroihin. Muut ruumiinosat nauroivat kun perse halusi päälliköksi, mutta kun perse suuttui ja loukkaantui ja meni umpeen, ei naurattanut enää. Kyllä sitä arvostaa vahvaa sihteeriä kun hississä pierettää julmetusti tai ripulifiilis yllättää kesken automatkan. Kyllä minä niin mieleni pahoittaisin noissa hetkissä ilman vahvoja pakaralihaksia.

No siis perseen voi toki täyttää silikonilla. Se on toisaalta hirveän kätevää, ei tarvitse tehdä itse mitään, mutta helvetin typerää. No sitten hänet voi täyttää siten, että herättää ne pakaralihakset. No mutta entäs sitten kun ei saa sitä persvärkkiä ylös ensialkuunkaan...





Tässähän voi käyttää erilaisia mielen harhautustekniikoita. Minuun eivät toimi hienot treenivideot, joissa tehdään jäätävää lihasmassaa vaativia temppuja, eikä liioin kuvat mageita treenibyysia käyttävistä isotissisistä naisista nojailemassa salin seinään hikisinä palautusjuomansa kanssa. Mutta harhautus toimii, useinmiten.

Paskaiset hiukset. Hirveen hyvä harhautustekniikka, vaatinee tosin selitystä. Jätän likaiset hiukset pesemättä, jotta menisin seuraavana päivänä katsomaan Impivaaran kaakeleita, uimaan kilometrini. No joskus käy niin, että kuljen päivän läpi sleda tiukasti ponnarilla enkä saa pakotettua pakaralihaksiani Impivaaraan. Sitten on näitä perus porkkana-keppi -tekniikoita. Jos nyt menet uimaan, saat juoda kahvin ja mussuttaa ison leivän H2O-baarissa. Jos nyt et mene, sun ihana peppu surkastuu ja kuihtuu pois ja roikkuu pian polvitaipeissa.

Takapuolellemme, tuolle ihmisen suurimmalle lihakselle, on omistettu lauluja, sketsejä ja värssyjä jos jonkinmoisia. Kummelissakin on sekaannuttu takapuoliläpän viljelyyn ja huudeltu: Purista perseellä Silakka! 

Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile muaaaaaa! Niin se vanha kunnon Kikka hoilotti. Tästä nyt sitten vaan uusi versio tyky-päiville:

Tartu tiukasti hanuriin, nosta se ylös,
Täysin persein on helpompi liikkua.
Tartu tiukasti hanuriin, nosta se ylös,
Tahdon mahtavaan perseeseeni hullaantua.

torstai 4. toukokuuta 2017

Raksalla

Elämä on maja, hutera kyhäelmä mielikuvia tapahtumien hallinnasta. Mielikuvia kontrollista, mielikuvia suorista riveistä. Sitä ajattelisi niin kernaasti, että tietää täsmälleen mitä tapahtuu seuraavaksi. Olemme mestareita rakentamaan täydellisiä mielen illuusioita, joissa on mukava kölliä. Mutta majan rakentaminen voisi olla myös elämäsi seikkailu.

Ajattelen, että elämä on rakentamista, luomista, kasvattamista, kohoamista, eteenpäin menemistä. Kun vanha on purettu ja tontti raivattu, on aika luoda uutta. Sinä olet loistava rakennusmestari, paras mahdollinen. 




Ei tarvitse tehdä Iisakin kirkkoa, vaikka koko elämä onkin aikaa. Laita lippalakki nurinperin, kieli keskelle suuta ja anna mennä. Valvova rakennusmestari Timo Harjakainen kannattaa joskus kutsua talkoisiin, ettei mene liian ryppyotsaiseksi. Joskus rakentaminen tosin vaatii kulmaryppyjä, kun joku ohjaa liikaa, ojentaa ruuvit ja piirtää suunnitelmat. Silloin pitää avata äänihuulet ja karjaista, että mee hittoon mun tontilta! Mä päätän millanen rakennus tähän tulee.




Kun mieli on avoin, katse on avoin. Lasten majanrakennusta on mahtava seurata. Jestas mitä luomuksia! Mielikuvituksen hurraa-huutoja. Poikani on Harjakainen vailla vertaa. Majaa pukkaa koko pihan täydeltä, ja mitä fantastisempia luomuksia. Monta kertaa olen seissyt pihan reunalla monttu auki ja koittanut ottaa selkoa mestarin aivoituksista. Ja mikä parasta, hän on aina valtavan tyytyväinen aikaansaannoksiinsa. Miksei mekin voida tehdä niin? Olla rohkeita, antaa mennä. Aina voi korjata. Aikuiset luulevat, että asioita ei voi korjata. Kyllä voi.

Koska olet tonttisi rakennusmestari, sinulla on päävastuu elämästäsi. Jotkut palikat eivät vaan kertakaikkiaan toimi. Istut ja liimaat, käytät kirvestä ja sahaa, nauloja ja lautoja, vatupassia, lifecoachia, mittaat ja mittaat, mutta ei. Niin sitten ei. Joskus on pakko antaa tornin kaatua, vaikka se hirvittääkin. Hetken kolisee ja kilisee ja kurkkua kuristaa. Seuraavassa hetkessä huomaatkin, että hengität, elämä jatkuu ja tuuppii sinua eteenpäin.




Jänkhälle vaan rohkeasti. Samalla vahvistuvat tärkeät rakennuslihakset, kuten uskallus oikeassa korvassa, ei käy-sanomislihas alaselässä, uusien tuulien haistamishermot nenässä, oman tien kulkemislihakset pohkeissa. Arkkitehtuurissa vain mieli on rajana, eikö?




perjantai 28. huhtikuuta 2017

Vanhojen oksien sahaaminen, luopuminen

Käpälät irti! Päästä irti! Irrota! Jos oksa on kuollut, se on kuollut. Se ei tule eläväksi, vaikka miten hienosti sen liimaisi. Jos oksia on liikaa, niistä mikään ei pääse kasvamaan kunnolla. Ne eivät kerta kaikkiaan kasva, vaikka miten säälisit niitä, etkä millään raaskisi leikata. 




Kevätduunit pihamaalla ja elämänduunit ihmismaalla. Niihin pätevät yllättävän hyvin samat lainalaisuudet. Pääsiäisenä tehdyn aivosheikkauksen jälkeen näkee paremmin mitä oksia pitää leikata elämästä. Välillä on hyvä käyttää ronskia otetta jos oksat ovat liian tiukassa. 

Uudet hennot taimet vaativat hentoa otetta. Niitä pitää varjella ja kastella huolella. Katsoa millaisessa seurassa liikut, mihin otsikoihin kiinnität huomiota, mitä seuraat somessa. Pysy valon puolella, joskus se vaatii yksin puurtamista. Pidä huoli uuden elämäsi taimista. Se on ainoa velvollisuutesi, ei sen vahtiminen, että olet muistanut soittaa jokaiselle ihmiselle ympärilläsi.




Elämä on yhtäkuin muutos. Ilman luopumista ei ole muutosta. Ja voi voi sitä luopumisen tuskaa. Tuskan lisäksi ehkä pelkoakin. Mitä pelkäämme? Uutta puhdasta maata, jossa kaikki mennyt on levällään näkyvillä? Rajaton määrä mahdollisuuksia? Sen tajuaminen, että luomme itse rajamme. Kun ei ole enää mitään, kaikki on mahdollista.

Kun oksia karsii elämästään, antaa puulle ja sielulle voimaa kasvaa. Antaa tilaa kasvaa. Sinne täyteen mittaansa. Se mitta on jokaiselle oma, niin kuin pensailla ja puillakin. Jos sinun elämäntehtäväsi niin vaatii, älä pelkää kasvaa männyksi, vaikka ympärillä olisi pelkkiä omenapuita. 

Muista levätä, luopuminen ja puutarhahommat vaativat ponnistelua. Puussa on hyvä levätä. Ihan jo senkin takia, ettei ole mukava huomata hetken päästä levittäneensä ihanan kashmir-filtin keskelle koiranpaskaa, noita keväisiä ylläreitä.




Uuden luominen on riemastuttavaa! Yhtäkkiä sitä näkee maailman täynnä mahdollisuuksia, täynnä värejä, iloa, naurua, räkätystä, käkätystä. Kieri ja pyöri ilossa, kyllä niiden huonojen hetkien aikaan ehtii sitten taas olla ahdistuksen syövereissä. Nyt on elämäsi siementen istuttamisen aika. Aika haravoida polkusi.





torstai 6. huhtikuuta 2017

Pääs jäinen ja ajatusmunat


Se on kuulkaa pääs jäinen taas! Kevään tuntua on isosti luonnossa ja aivoissa. Aivojen sähkökäyriin tulee eloa ja hormonit lähtevät hurisemaan. Ei me olla luonnon kanssa niin paljon erilaisia kuin luulemme. Kaksilahkeisessa ihanien noitien perään viheltelevässä Adoniksessa ja reteessä, mageen sledan kanssa puunoksalla riekkuvassa töyhtöhyypässä on samaa keväthormonien huumaa.

Pääsiäisenä on pääs jäinen tunne, näin se vaan on. Itsestä tuntuu usein, että keväällä nopeutuu kaikki; kävelen puolijuoksua, puhun konekivääriä, silmät pyörívät kuin karuselli. Hymyilen jokaiselle päivänkakkaralle ja koirankikkaralle, jotka puskevat huutaen läpi lumen ja jään ja asfaltin. Pää on jäässä talven jäljiltä, siitä ei pääse mihinkään.




Keväällä saa sheikata aivot! Sheikata pölyt ja piintyneet tavat! Pois päiväunet ja mökötys. Säntäile uteliain mielin uusiin kahviloihin, paseeraa Aurajoen rannalla, hytise ensimmäisten hullujen joukossa terassikahvilla ja nauti viltteihin kääriytyneenä tärisevin käsin ja sinisin huulin caputsinot. Ai että! Sitä on niin hereillä tällaisen jälkeen!

Keväällä kuuluu höpöttää ikkunoiden pesusta, pölystä ja suursiivouksesta. Jokaisen tosinaisen kuuluu olla valtavan huolissaan ikkunoiden harmaudesta. Miksi kukaan ei puhu, että se pöly on itse asiassa aivoissa, kropassa, mielessä? Siellä se harmaus asuu, eikä ikkunoissa. Ja aivojen ja vartalon harmaudesta olen paljon enemmän huolissani kuin ikkunoiden. Jos sheikkaamisen jälkeen jää käteen outoja ideoita, ei se haittaa. Jää ikkunanpesussakin niitä viiruja. Liian raikkaat ideat voi suodattaa pois ja nauttia tyhjästä tilasta, joka mieleen jää sheikkaamisen jälkeen. 




Jos oikein uskaltaa heittäytyä kevään ja pääsiäisen iloiseen tunnelmaan, sitä saattaa syntyä yllättäviä ajatusmunia. Kun saa nupin, mielen ja sielun rennoksi, sieltä saattaa avautua loistavia ratkaisuja. Elämässä saa olla yllätyksiä, muutoksia ja suunnanvaihtoja. Ei niitä tarvitse pelätä. Luontokin on täynnä muutosta. Kysy vaikka töyhtöhyypältä. Ei muuta kuin munimaan!



torstai 23. maaliskuuta 2017

Naama nutturalla

On vaarallista olla naama nutturalla. Alkaa naamaan koskea. Alkaa elämään koskea. Sitä menee ryttyyn ja käpertyy sisäänpäin. Häviää tilaisuuksia, häviää hetkiä, häviää verkkokalvoilta monia kauniita näkymiä. Ne vaan yksinkertaisesti menevät ohitse.

Vältän ihmisiä, joilla on naaman tilalla nuttura. Koitan auttaa ihmisiä, kuuntelen ja toimin, ohjaan keskustelua takaisin valoisalle puolelle. On kuitenkin olemassa hetki, jolloin nostan kytkintä, esimerkiksi kun vatvominen vaivoista jää päälle ja alkaa surkeudessa rypeminen. Se ei ole välinpitämyyttä, se on itsesuojelua.




Nutturuus on nimittäin tarttuvaa laatua. Paha mieli tarttuu yhtä varmasti kuin noro-virus. Ei mene kauan tartunnan saamisesta kun laatta lentää tai huomaat, että oikeastaan tämä onkin aika paska päivä. Ja itse asiassa noron suhteen, tapahtuvat molemmat ilmiöt, sekä laatoitus että hieman paha mieli.

Saamelainen ystäväni kertoi, että hänelle oli lapsuudessa ihan selvä ettei saanut olla naama nutturalla. Kun oltiin luonnon keskellä ja sään armoilla metsästys- tai kalastusreissuilla, se vaikutti koko ryhmään voimakkaasti jos yhdellä pettivät päreet. Se oli tietyissä olosuhteissa hengenvaarallista. Tämä viisaus oli esimerkiksi Viikinkienkin kulttuurin sisällä. Samanlaisia juttuja olen kuullut tapaamiltani sotaveteraaneilta, mahtavia persoonia. Hurtti huumori oli välillä ainoa, joka piti pystyssä ja kasassa. Jos naama venähti, oli hengenlähtö aimo askeleen lähempänä. 

Kaikkihan ei mene elämässä putkeen. Välillä potuttaa ja asiat menevät jyrkästi päin metikköä, se on selvä. Elämä ei ole pelkkää naminamia, vaikka ei talvisotaa enää tarvitsekaan lusia. Mutta pointti on siinä, että antaa potutuksen tulla ja mennä. Sitähän voi aloittaa Loirin Jean-Pierre Kuselan Nauravan kulkurin tekonaurulla ja ottaa riskin, että sitten lähtee se aito naurun kajahduskin. Tai jos sattuu olemaan urheiluhullu, mutta tosikko, naurun voi ottaa vatsalihastreeninä. Ja kyllä aikuisellakin toimii lapsille käytetty kikka. Karkki taskuun tiukan tilanteen varalta, niin pysyy suu tähtien suuntaan.

Muuta asioita, jotka potuttavat. Toimi! Rusinana oleminen ei ole ihmisen arvoista elämää.