torstai 29. joulukuuta 2016

Uusi nahka


Olen aina rakastanut uutta vuotta. Jumankekka, maailma täynnä mahdollisuuksia! Aloittaa uusi. Maailma on auki. Sitä voi hetken leikkiä maailman luojaa, ottaa käteen tyhjän valkoisen maailman ja piirtää uuden. Kaikki on vielä mahdollista kun paperi on tyhjä. Tahtipuikko on omissa pienissä käpälissä.





Hieno mahdollisuus jättää vanha taakse. Kärsä kohti uutta, uutta vuotta. Turhasta luopumalla saa tilalle aikaa ja mahdollisuuksia uudelle. Sellaiselle, joka sopii paremmin uuden vuoden Virpille tai Vilholle. Ei mitään uskontoryhmien paasausta uudesta maasta. Ihan vaan sama kurppainen maailma. Mutta enemmän Sinun näköisesi.






Olet hetken taikuri. Sitä voi löytää kummasti uusia mahdollisuuksia, uusia polkuja, uusia ihmisiä. Tai sitten joku ihminen pitkien aikojen takaa kävelee vastaan kahvilassa, juuri oikea kirja osuu käteen kirjaston hyllymetrien keskellä, joku kauan sitten luettu, törmäät pieniin ihmeisiin tämän tästä. Katseet kohtasivat kauppatorilla iäkkään rouvan kanssa ja hän kertoi hyvin lyhyesti elämästään. Noihin muutamiin lauseisiin sisältyi hieno ajatus juuri vastaavanlaiseen ongelmaan, jonka kanssa itse kamppailin.  Taikoja humpsahtelee elämääsi. Ilman huumehörhöjä, ihan vaan Ritva-tädin marjamehun voimalla.





Ihminen voisi ajatella samoin kuin muu luonto. Luoda nahkansa sopivin väliajoin. Niin kuin käärme, niin kuin puu. Tiputtaa vanhat kaarnat ja suomut. Vanhat vaatteet ja tarpeettomat tavarat kierrätykseen, väärät ihmiset voi tunkea naapuriin ja turhan tekemisen vaan yksinkertaisesti tiputtaa pois, jättää tekemättä.





Jaahas, kello on kohta tyhjä paperi. Mitäs sitä tällä kertaa piirtäisi...





torstai 22. joulukuuta 2016

Kotiäidin joulukalenterin 4. luukku: Kellahdus jouluun

Mikäs se sieltä viimosesta luukusta kurkistaa! No jouluhan se siellä kurkkii. Sillä on naurava suu, ennenkuulumattoman kova nälkä ja kinkulle tuoksuva hengitys. Samban ja rumban tanssiminen marketeissa on kuulemma ohitse. Nyt saa riisua toppatakit ja kuivata hikipisarat -ja nauttia joulusta.


Sitä on nähty vilaukselta kaikenkarvaisia tonttuja: Lorvikatarritonttua, Keittiöfrouvatonttua, Härötonttua, Paniikkitonttua, Juoksutonttua, Saunatonttua ja mitä näitä nyt on. Joulu on täynnä perinteitä ja muistoja. Kettukarkkeja, tuttuja koristeita piirongin päällä, jouluvaloja ikkunoissa, joulusaunaa, joulurauhan julistuksen seuraamista, rauhan unohtamista ja veljen nipistelyä, siskon lempisuklaan nappaamista, henkensä edestä pakenemista. Tiukkaa neuvottelua siitä, kuka lapsista vie naapureiden joulutervehdykset, siskon ja veljen maanittelua, pakottamista, kiristämistä ja uhkailua.

Yhdessä yöllä hihittämistä ja kinkkuleipien tekemistä. Kilpailua siitä, kuka jaksaa lukea pisimmälle yöhön kirjaa. Kuusen alla nukkumista, se oli parasta. Kerran isä ja äiti hämmästyivät kun löysivät kuusen alta nukkumasta uuden, pelottavan ihmislajin, suklaalapsen; isosiskoni, joka oli nukahtanut naama suklaalevyssä. Kun on onni omistaa sisko ja veli, ei voi jättää suklaata hetkeksikään vartioimatta. Sehän nyt on selvä.


Mummun silakoita, äidin sinssua ja tiikerikakkua. Ei ole helppoa fiksata omia perinteitä vanhojen rinnalle. Luvassa on pohjaan palanutta riisipuuroa, takakireää äitiä, sivukireää isää, uuniin, lattialle, vaatteille roiskunutta kinkunrasvaa.  Idyllisiä kuusenhakureissuja, riitelyä ja huutoa metsän keskellä kun aina jonkun lapsen mielestä valitaan aivan paska ja väärä kuusi. Vaikka olisi itse ehdottanut mäntyä. No mitä sitten! Puu mikä puu, huusi tytär. Omakin iskä valitsi äidin mielestä aina jotenkin vinon ja oudon kuusen, jota sitten ihmeteltiin olohuoneessa ja aseteltiin edustuskelpoisin sivu näkyviin. Kuusen valinta on vapauttava taiteenlaji, siinä ei voi mitenkään onnistua.


Ja ei muuta kuin kellahdus vatsan viereen. Kellahdus uuden kirjan viereen ja lakritsipussi  tyynyn alle piiloon. Piilottaminen on refleksi lapsuuden ajoilta. Se on edelleen hyödyllinen refleksi, sillä nyt pitää piilottaa lapsilta. Siskon ja veljen uhka pieneni kun väliin tuli oven lisäksi muutamia kilometrejä. Sitten vaan kellahdus nukkuvien lasten viereen, ihailemaan koko päivän jännittämisestä uupuneita pieniä täydellisiä kasvoja, tuhisevia nenänpäitä. Ja mikä parasta, jos sattuu pysymään hereillä, pääsee nauttimaan jouluillan ja jouluyön taiasta. Leppoisaa ja makoisaa joulua!


torstai 15. joulukuuta 2016

Kotiäidin joulukalenterin 3.luukku: Jäätävä säätöjuoksu

Nautiskeltuaan joulukoristeista, joulun tunnelmasta ja pipareiden leivonnasta, alkaa tässä vaiheessa elämää iskeä tajuntaan, että se joulu to-del-la tulee. Ja onkin tulonpäällä aika vauhdikkaasti. Miten se voikin yllättää joka vuosi yhtä taidokkaasti, että jouluaatto on taas 24.12.

Alkaa hiipiä los panigos. Ei muuta kuin toppatakki päälle ja hikoilemaan kassajonoihin ja lelulaareihin. Luistelemaan auton kanssa ja etsimään parkkipaikkaa. Sitten ei muuta kuin tunkemaan omaa kätevää kaupunkiautoa, pakettiautoa, Mini Cooperille tarkoitettuun ruutuun. Ihanaa! Onneksi joku jumalainen olento on kehittänyt kahvilat, muhkeat leivät ja tuoreet kahvit. Kyllä, ne ovat pelastaneet lukuisia ihmishenkiä.






On taas se aika kun työnnetään kukkaro jääkaappiin, etsitään 15 kertaa päivässä autonavaimia ja puhelinta, unohdetaan tapaamisia, viestejä, ihmisiä. Häärätään kuin dementikko-osastolla konsanaan, osastonhoitajana itse Härötonttu. Ajetaan 15 kilometria puolet takista auton oven välissä, törmäillään ihmisiin, ovenpieliin, vuorataan sormet laastareilla.





Vai voisko hei tämän tehdä jotenkin toisin? No jotkuthan väittävät, että valmistelut voi aloittaa ajoissa. Minä en usko sellaiseen hömpötykseen. Miten se muka tapahtuisi kun pitää suorittaa tonttujen vakoilua, vaakahääräystä, tontuissa kieriskelyä ja niiden asettelua mahdollisimman oudosti. Ei sitä pääse samoihin atmosfääreihin vielä elokuussa. Kyllä pieni tuskanhiki on ihan mukavaa ja kuuluu joulun tuoksuihin heti kanelin jälkeen.

Kahviloiden, tonttujen ja lasten riemun ajattelun lisäksi joulumielen säilymisessä minua auttavat ihanat myyjät. Viihdytän heitä kokemuksillani ja ongelmillani. Valitsen uhrin tarkoin, sillä kaikkien myyjien huumori ei kestä joulupaineen alla. Se on ihan ymmärrettävää. Lisäksi harrastan hauskojen mummojen bongaamista. He tajuavat, että tämäkin säätöjuoksu, hiki ja sättäys on kovin suhteellista ja ohimenevää. Heidän silmiensä pilkkeestä näkee, että elämä on vaan laiffii ja sittenkin ihmisen parasta aikaa.






torstai 8. joulukuuta 2016

Kotiäidin joulukalenterin 2. luukku: Tontuissa kieriskelyä

Minulla on ongelma. Olen rakastunut joulutonttuihin. Tuntuu pahalta pitää heitä varastossa 11 kuukautta muovipusseissa. Miten he saavat edes hengitettyä siellä? Ja ah sitä jälleennäkemisen riemua! Miten ihanalta tuntuukaan vapauttaa heidät eräänä marraskuun pimeänä iltana.

Koska minulla on tämä ongelma, minulle ei tuota ongelmaa pohtia lasten kanssa tonttujen olemusta. Missä he kulkevat, paleltaako heitä, onko heillä nälkä. Poikani pohti, että ei kait ne niin hölmöjä ole, että menisivät kaappiin. Pohdimme tätä yhdessä pitkään, sillä mitä tehdä jos kaapissasi on jumiin jäänyt tonttu. Eli jos aviomiehesi löytää makuuhuoneen kaapista joskus vieraan miehen, voi tämä kietaista punaiset alushousut päähän, mennä kyykkyyn ja sanoa, että anteeksi, olen vain jumiin jäänyt joulutonttu.





Joulussa on parasta mystiikka. Sen äärelle on pakko pysähtyä. On virkistävää möyriä ja piehtaroida tonttujen ja tähdenlentojen kanelintuoksuisessa maailmassa. Siellä kuuluu laulaa kovaa tonttujoukoista ja poroista. Ja leipoa merkillisen näköisiä joulupipareita, jalattomia possuja, päättömiä ukkeleita, ympyrän mallisia sydämiä. Jauhoa ovat naamat ja nurkat täynnä, sitä löytyy vielä kesäkuussa keittiön tuoleista.






Köökkifrouvatonttu kurkkii ihan selvästi tyytyväisenä. Ne maistuvat aivan erilaisilta kuin kaupasta ostetut täydelliset piparkakut. Ei niissä ole sielua, taikaa.





Heittele joulupalloja ja pyöri ympyrää hoilaten tipetipetiptappia. Anna koristeiden herätä henkiin. Voit kuulla ja nähdä lapsen kirkkaiden silmien läpi. Tai ainakin alat voida huonosti pyörimisestä. On mahtavaa koittaa katseen voimin saada tontut heräämään. Ainakin saadaan lääkärit heräämään, onko kaikilla tontuilla lääkitys kohdillaan.

Tontuille voi vallan hyvin laittaa syötävää lahjalistan mukana. Ja aivan yhtä hyvin voi unohtaa viideksi minuutiksi, että söit ne itse ja nähdä hetken, miten se pieni tyyppi kiipeää pöydälle ja mutustelee tyytyväisenä eväänsä. Lapseni ovat huolissaan miten tontut pärjäävät kun niillä on niin lyhyet jalat. Että miten ne muka voivat ehtiä joka paikkaan. Kyllä ne voi. Myönnä pois, tontut rules.





torstai 1. joulukuuta 2016

Kotiäidin joulukalenterin 1. luukku: Vaakahääräys

Joulukuu! Mahtavaa! Saa avata ensimmäisen luukun! Lapset ovat kysyneet noin 78 kertaa koska sen kalenterin saa avata. Innoistuin itsekin siinä ohessa niin, että päätin tehdä ikioman kalenterin. Kyllähän sitä nyt ihimisellä täytyy joulukalenteri olla!

Jouluun kuuluu rajaton määrä hääräystä. Sitä järjetöntä juoksua ympäri taloa. Heitellään tonttuja ja valoja sinne ja tänne ja työnnetään pää jokaiseen pimeään koloon ja varastoon. Sellaisiinkin, jotka näet ensi kertaa kotonasi. Yhtäkkiä on vaan riipivä himo työntää pää pölyisiin nurkkiin. 

Kotiäitinä ajattelen tietenkin, että minulla on rajaton määrä aikaa häärätä rajottomasti. Olenhan vain kotona! Niinpä joulujuoksun voi aivan hyvin siirtää tuonnemmaksi. Minä olen alkanut kannattaa hääräystä makuulta käsin. Jos joku tulee kylään, sitä voi sekunnin murto-osassa ponkaista sohvalta nuttura vinossa ja todeta, että ai ku kiva kun tulit käymään, mä olenkin tässä jo niin paljon häärännyt. Mukava pitää pieni tauko. Ja voihan sitä pitää sohvan lähellä kostutettua rättiä noin niin kun uskottavuuden vuoksi.


Asettelen kyllä tonttuja pölyisille tasoille eri puolille taloa, että niitä on sitten mukava katsella vaaterissa. Vauvan kanssakin voi häärätä vallan mainiosti tässä aliarvostetussa suuntimassa, vaakatasossa. Pystyy itsekin keskittymään käkättämiseen ja kutittamiseen paremmin kun ei kerta kaikkiaan voi tehdä muuta. Lorvikatarritonttu se paras tonttu on!


Kunnon ihmisellähän on kymmenen kättä ja 7 hommaa menossa samaan aikaan. Vasta kuollessaan hän kallistuu arvokkaasti vaakatasoon. Parasta on jos pystyy unohtamaan kunnon ihmiset ja sen, miten sohvalla tai lattialla kuuluuu maata. Kyllä siellä voi nostella koipea ja kättä ja vauvaa ja mitä näitä osia ihmisessä nyt onkaan. Ja nauttia, ehkä jopa hymyillä salaa. Ainakin kun mies ei näe.


Lorvikatarri luokiteltiin ennen etenkin nuorison sairaudeksi. Siitä voisi vallan mainiosti tehdä uuden tautiluokituksen: Esiintyy joulun alla etenkin naisilla, joilla tasot pyyhkimättä ja nurkissa runsaasti pölyhiukkasia, jopa pölypalloja. Lihasvoima kaikkoaa jaloista imeytyen sohvanahkaan. Eivät siksi pysty liikkumaan, höpisevät Lorvikatarritontuista ja hymyilevät itsekseen, vaikka tiskipöytä täynnä likaisia astioita. Paranee itsestään, kun hänelle lauletaan joululauluja, tarjoillaan herkkuja sohvalle, annetaan mojovia pusuja viiden minuutin välein ja halaillaan runsaasti.


torstai 24. marraskuuta 2016

Jokanaisen oma jumppacoutsi

Annoin sormen paholaiselle, jumppapaholaiselle. Olin elämäni ensimmäisessä henkilökohtaisen treenaaja-henkilön tapaamisessa. Ahdisti jo valmiiksi. Mutta, olin fiksuna tyttönä järjestänyt itselleni huumorintajuisen mieshenkilön. Yli-innokkaan ja yli-asiallisen jumppapirkon kanssa olisin viettänyt elämäni pisimmän tunnin. No, nyt tämä mieshenkilö vietti elämänsä pisimmän tunnin.

Aluksi tiedusteltiin toivomuksia. Oli aamu ja yötön liskoyö taas takana ja  ilmoitin haluavani kahville. Kuulemma treenisalin puolella piti pysyä. Tiedustelin saako jo tässä vaiheessa jonkinlaisen tarran tai kiiltokuvan, koska oli aikamoinen ponnistus tulla paikalle vauvan kanssa. Siihen en  saanut vastausta, mutta salin poikki soliseva coutsin sydämellinen naurunremakka lämmitti. Ja jätin vielä kertomatta, että varsinaista peruslähtötohinaa, vaippojen ja ruokien pakkaamista, hikoilua toppatakeissa, tuulilasin krapaamista, edelsi sarja muita toimenpiteitä. Kuten saksalaisen kuulantyöntäjän tyylin saavuttaneiden kainalokarvojen sheivaamista. Jos se käskisi nostella käsiä, oli otettava varman päälle. Lisäksi oli rasvattava jalkojen hilseilevät alaosat, jotka saattaisivat näkyä lahkeiden noustessa.



Sitten oli selvitettävä onko terveysongelmia. No, koitin tiristää vammahistoriani alle tuntiin. Totesin, että viimeiset kymmenen vuoden vammat liittyvät lapsiin, joita on kolme, saat yhden jos haluat. Ei hän ottanut. Voi olla mahdollista, että tässä kohdin jumppamies alkoi kyseenalaistaa ammatinvalintaansa. En tiedä.

Huolestuin aina kun coutsi oli liian hiljainen, että sano nyt jotain. Kun en itse pystynyt ihan koko ajan puhumaan, melkein koko ajan tietenkin. Hyvin menee kuulemma, hän alkaa paapattaa vasta kun menee pieleen. Kyllä siellä tuli kannustustakin kun välillä paljastui, etten olekaan ihan niin kovassa kunnossa oleva jätkä, mitä esitin. Tällaisissa kohdissa esiin hiipii likainen menneisyyteni, vanhan kilpaurheilijan habitus; kipu on kivaa ja tuska on vain tunne.



Heppu oli niin hyvin rentona ja mukana läpänheitossa, että annoin mahdollisuuden. Pakko myöntää, että oli aika mukava tehdä kun joku keksi tylsällä punttisalilla veikeitä liikkeitä. Suuri merkitys on tällaisten vanhojen rikkinäisten ihmisten kohdalla myös sillä, että hän tarkasti, että liikkeet tulevat puhtaasti. En kaipaa yhtään lisävammoja. Ja patisti tulemaan koko salille. Aika jäykkä autonratti tuntui olevan kun se piti kääntää treenisalin eteen. Ohjaustehostin jotenkin vaan hiipui.

Oli puhetta myös kehonkoostumuksen mittauksista ja ilmoitin, etten halua masentua. En halua nähdä tyhjiä viivoja lihasmassan kohdalla. Hän totesi, että oli siellä jotain lihaksia kun ylätalja liikkui. Totesin, että niin, yksi. Mutta oli niitä kuulemma kaksi, koska laite liikkui molemmilla käsillä. Hän kehui minua! Ihana mies! Niin että kiitos ja anteeksi!


torstai 17. marraskuuta 2016

Oodi Serafiinelle

Sun kutkuttava käkätys
on mun aamujen valaistus.
Se sytyttää valot mun maailmaan,
saa uuteen aamuun nousemaan.


Hymykuoppa loistaa pinnojen välistä,
kuin led-valo syyskuisessa metsässä.
Se kutsuu mua nousemaan,
uusiin seikkailuihin hoipertelemaan.


Olet elävä televisio,
uskomaton kanavavarasto.
Tallennan sieluuni sun toimittamia ohjelmia,
ilmeitä ja tarinoita on niiin monia.


On rankkaa olla yks vee,
mietin, kun 75 senttiä ihmistä on kaarella mun käsillä.
75 senttiä puhdasta voimaa, tahtoa ja huumoria,
pieni, täydellinen pömppömaha pullollaan kissanruokia.


Mun on oltava vahva ja rohkea,
sä tarvit mörönsyöttiä vielä monessa.
Mutta nyt nuohoan ja nuuskutan nenällä sun otsaan,
jonka tuoksun ja sileyden muistan ainiaan.


 Konttaat pitkällä käytävällä,
liikuttavan tosissaan möliset menemään,
vedät rättiä perässä.
Katson sua lattialla ja hymyilet mulle.
Äkkiä mua itkettää,
olet niin rakas, että sydän halkeaa.




torstai 10. marraskuuta 2016

Kotiäiti irti liekasta


Hän tulee juhliin ensimmäisenä. Hän on loistavalla tuulella ja puhuu jo narikalla raavaita äijäjuttuja. Hän on hetkessä unohtanut yöttömät yöt, kipeän selän ja jatkuvan siivoamisen aiheuttaman vitutuksen. Hän pystyy kertomaan viisi vitsiä putkeen takeltelematta, mutta kun joku kysyy lapsista jotain, hänen pitää ponnistella muistaakseen nimiä ja ikiä. Itse asiassa hän ei kykene mihinkään normaaliin keskusteluun. Pissakakkakummeli-huumori on totaalisesti vallannut aivolohkot.


Kaikki on loistavasti! Kahvi ei ole koskaan maistunut niin hyvältä! Ruoka on taivaallista. Ja se ensipuraisu kylmästä mallasjuomasta saa hymyn sellaiseen loistoon, että naamaan koskee. Kun bändi aloittaa, hän on eturivissä huutolaulamassa. Täysillä. Hän tanssii kuin kuolemaan tuomittu, kuin viimeistä päivää vietäisiin. Hän moshaa hiukset solmuun ja on totaalisen yllytyshullu kaikenlaisiin tanssikuvioihin. Hänen mekkonsa takasauma ei kestä kaikkia liikkeitä ja halkio on pian hanuriin asti. Mutta hän lohduttaa itseään, että hei, kaikillehan sattuu näitä! Eikö! Ai eikö… Onneksi sesonkiin kuuluvat mustat sukkahousut. Hän päättää leikkiä, että ne auttavat.


Hän tunkee itsensä jokaiseen kuvaan, jossa hänen hymynsä on silmiinpistävän leveä, jopa irvistystä lähentyvä. Hän on poksahtaa tyytyväisyydestä. Hän on syvästi järkyttynyt, kun joku lähtee kotiin yhdeltätoista. Toisen kerran hän pelästyy kun joku laittaa yöllä valot päälle, kesken juhlien! Iloisena hän halailee ja pussailee kaikkia niitä muita sitkeitä taistelijoita, joita on vielä ympärillä ja jotka hän saa kiinni. 



Hän rasittaa taksikuskia huonoilla vitseillä. Hän on tietoinen, että on hyvin todennäköistä saada hoitaa lähiöinä muita kauden sesonkituotteita, noro-virusta, märkäistä korvatulehdusta ja kurkunpääntulehdusta. Mutta hän ei murehdi sitä nyt, huominen on huomenna, vaikka oltaiskin jo sen puolella. Hän hihittelee itsekseen illan kohokohtia ja purskahtelee nauruun taksin takapenkillä. Itse asiassa hän törähtelee nauramaan kesken vellin keiton vielä muutamia päiviä.


Hän ei ole Kari Grandi, janoisten sankari. Hän ei ole rekkamies, vaikka takana on tuhansia töitä ja valvottuja öitä. Hänestä ei ole tehty lauluja, vaikka jokainen on laulun arvoinen. Hän on yhden yön vuodessa kuolematon Duracell-pupu. Hän ei ole edes Tuhkimo. Tai Lumikki. Hän on kotiäiti. Ihana kotiäiti. Naurettavaa pikkujoulua kaikille!



torstai 3. marraskuuta 2016

Epävauvalehti Yksplus



Sille on ehdoton tilaus! Leikinpä hetken toimitusjohtajaa, päätoimittajaa, keskitoimittajaa ja sen semmoisia. Ensin siinä neuvottaisiin juomaan kahvi polttavan kuumana. Lapselle tai lapsille kehotettaisiin laittamaan kaikkiin käsiin makkaraa, tikkareita, popcornia ja irtokarkkeja, ja Muumi-dvd täysille. Näin äiti saa kahvirauhan. Hän ei ole nukkunut muutamiin vuosiin, suotakoon se hänelle.



Sitten poistetaan välittömästi kaikki suositukset äiti-vauva-jumpista, vedellä ja kuivalla maalla. Olkoon vauvalla vaikka mikä supermies-refleksi sukeltaa tunteja kuolematta. Äidin on mentävä yksin jumppaan, kävelylle, uimaan, seinäkiipeilemään, balettitunnille. Ilman huolen häivää, ilman kuudennetta aistia heti korvien ja sieraimien välissä. Ihan vaan olla ja keskittyä tekemiseen.

Siivoaminen on suoritettava nyppimällä. Nypi suurimmat pölypallot käsin, nypi suurimmat kuivuneet muropaakut pöydästä ja käske miehen nyppiä legot lattialta tai hän saa nyppiä omat legonsa lattialta. Voit kannustaa näin muita perheenjäseniä mukaan siivoamiseen! Kaikki kuvat hohtavista kodeista, joiden lattialla ei muka ole kalsareita, leluja, niitä muruja ja pölyjä, ovat ehdottomasti pannassa tässä lehdessä. Naisilla tulee olla suklaata suupielissä, lapsilla pullaa rinnuksilla ja miehillä kaikkia näitä. Kuvissa ei naureta, niissä räkätetään. Kummeli pitää näkyä taustalla televisiosta, jonka päällä tulee olla noin sentin paksuudelta pölyä.







Kun jälkikasvu on nukahtanut, on ehdottomasti kiellettyä kävellä imurin, tiskialtaan tai pyykkikoneen lähellä. Tällainen äiti on kampattava heti ja miehen on ojennettava hänelle kylmä olut. Sitten naisen on käveltävä määrätietoisesti sohvalle, laitettava kädet munille tai sen sektorin välittömään läheisyyteen. Sohva-alueelta ei saa poistua ennen kuin kuola valuu suupieliä pitkin kohti sohvaplyyssiä.

Pikkuvauva-aikana jokainen dieetti on kielletty. Onko pakko lisätä stressiä ja ahdistusta? Ei ole. Kertokaa se heille. Niistä ehtii  hyvin murehtia loppuelämän. Jos painaa alle sata kiloa, voi herkutella joskus. Uneen heidät tulisi tuudittaa kasetilla, jossa hoetaan eri kielillä miljoonia kertoja: olet ihana, ai ku olet nättikin, olet niippal ahkera, olet vahva, olet super, olet sinä!




torstai 27. lokakuuta 2016

Kolmesti kokoon parsittu



Kroppa. Elämä. Mieli.

Ensin elimistö ja psyyke laittavat luukut kiinni. Kaikki huomio keskittyy vatsa-asukkiin, ravinto ja ajatukset pysyvät itsessä ja pikkuisessa. Karmiva huoli, pitäisi luottaa, että jossain vatsan syvyyksissä kaikki on hyvin.  Sitä on tiikeriemona ja valmiina vilauttamaan kulmahampaita aika herkästi. Sama jatkuu läpi pikkuvauva-ajan ja imetyksen. 


Ja sitten, avot, imetys jää, hormonit laskeutuvat inhimilliselle tasolle. Pää alkaa tuntua omalta. Tulee suunnaton riemu ja helpotus, selvisin, taas! Vauva selvisi! Elämänilo kuplii ulos, ryöppyää jumppasaleihin, kahviloihin, ehkä jopa pikkujoulukemuihin. Se löytyy omista, istuvista housuista ja paidoista, raskausajan jeesus-tunikat lähtevät lennossa. Sitä rasvailee ja kiittelee venynyttä nahkaansa. Ja parsii mielensä kokoon, kertoo sille uudelleen kuka on Susanna.



Osa tekee tämän monta kertaa. Ajatelkaa mitä naisia maailma on pullollaan, jumankekka mitä gladiaattoreita! Wau! Hyvä me!


Kolmannella kerralla itselläni kävi vaan sillä lailla ikävästi, että katkesi joitakin tärkeitä suonia. Siis niin kun kävi ikävästi kanssaeläjien kannalta. Eräs Nervus Yli-ystävällys vaurioitui pahasti, Nervus Epäwarmus on enää parilla rihmalla kasassa, Nervus Mitä muut ajattelevat, katkesi kokonaan. Monet sanovat, että tämä liittyy kyllä yleisesti ikääntymiseenkin. Hermojen katkeilu ja parsiminen. Miten vaan, mutta Frankensteinina maailma on aivan hulvattoman hauska firma.