Lihapullissa piehtarointia

Läpi peruskoulun, läpi lukion, läpi fysioterapia-opintojen ja lukuisten työpaikkojen, olen aina ollut ruokatauolla se, jota muut tuijottavat kärsivä ilme kasvoillaan, edessään tyhjä lautanen. Kun ei vaan pystynyt syömään nopeasti. Siis ruoka ei niin kun kerta kaikkiaan mennyt kurkusta alas nopeammin ilman, että tuli fiilis joulun paluuliikenteestä, mutta nyt perunanpalat olivat niitä ärsyttäviä puikkelehtivia pikkuautoja. Hyvässä ruuassa on ihana piehtaroida.

Menin serkun luokse kyläilemään ja serkku tuli vastaan juna-asemalle. Hänestä oli hyvä idea poiketa pikaisesti asemalla syömässä. Paikka oli ilman tuoleja, joten sekin kannusti syömään reippaaseen tahtiin. Serkku oli ollut valmis jo aika pitkän tovin ja muuttui tuskaiseksi. Ihmettelin vähän miksi se vääntelehti levottomasti, mutta jatkoin toki tarinointiani. Kunnes serkku totesi, ettei se haarukka ole mikään mikrofoni. Syö nainen, niin päästään elämässä eteenpäin!

No, sitten syntyi lapsi. Sitten syntyi toinen lapsi. Pahimmat synnytyspelkoni liittyivät ruokaan ja siihen, etten ehdi syödä ennen lähtöä synnärille. Koita siinä puskea tunti toisensa perään lasta maailmaan tyhjällä mahalla. Aivan hirvittävä tilanne! Seuraavien synnytysten kohdalla osasin kyllä vähän jännittää muitakin asioita.

Todellinen ruokatuska alkoi vasta kotiäitinä. Jos oli ehtinyt tehdä ruuan, ei sitä ehtinyt syödä. Jos sai tilaisuuden syödä ruuan edes kylmänä, ei ehtinyt syödä koskaan niin paljoa, että vatsa olisi täynnä. Opiskelukaveri kerran näki kun jotenkin viekkaudella ja vääryydellä sain kunnon satsin ruokaa eteeni ja järkyttyi ikiajoiksi siitä, millä tahdilla vedin sen tuulensuojaan. Opin siis ahmimaan. Ja voin kertoa, että sananlasku kylmästä kahvista ei pidä paikkaansa. Minun kuuluisi olla Baywatch-tähtien veroinen, sillä vedin sitä satamäärin.

 

Siinähän tulee syömishäiriö väkisinkin. Suhde ruokaan vinksahtaa. Sitä hiipii kaapeille pimeän tultua ja yskähtelee pussien rapinan peittämiseksi. Lähellä vaanivat puolimetriset punasilmäiset Frodo Bagginsit. Helvetillinen vinkuminen ja vonkuminen alkavat jos paljastut. Muistan lasten vauva-ajoista vielä vuosia jälkeenpäin nimenomaan nälän. Haaveet voileivästä, lihapullista, kalakeitosta. Palaaminen uudelleen oraali-aikaan, kun ajattelee silmien aukioloajan vain, mitä voisi tunkea suuhunsa.

Sitten alkaa armoton laihdutus. Taas aivot pyörivät piirileikkiä lihapullien ympäri. Kun Pirkko-Liisa oli kokeillut Zone-dieettiä ja laihtui kilon. Pakkohan se on kokeilla itsekin. Pirkko-Liisan huono omatunto ruokapöydässä valuu sinunkin puolellesi pöytää. Kyllä sitä vois olla kova jätkä ja piehtaroida silti niissä lihapullissa. Niinhän se Pirkko-Liisakin piehtaroi, jahka pimeys laskeutuu.