Se
voi olla esineessä, paikassa, kehossa, tilanteissa, mielessä,
sydämessä. Se voi olla sielussa. Naapurin, 80-vuotiaan Pirkon kanssa on aina
kiihkeä paapatusta silloin harvoin kun tavataan. Aika paljon meillä
on fyysisiä vaivoja ja vaihdellaan ideoita parannuskeinoista. Mikä
on tietysti hieman outoa minun kannaltani kun on kuitenkin hiukan
tuota ikäeroa. Kerran Pirkko sanoi, että nyt kuuluu kyllä aika
huonoa. Olo on niin kipiä, ettei millään pääse liikkumaan, ei
edes kaikkiin ruskan väreihin lukeutuvan pillerivärisuoran avulla.
Että kipu vahingoittaa jo sielua, kyllä sinä tiedät mitä
tarkoitan. Joo, kyllä minä tiedän.
Tuskamuisti
jäi minulle pitkäksi aikaa, vuosiksi. Ja sittenkin se lähti vasta
kun tiedostin asian ja aloin huuhdella sitä pois. Kun odotin
kolmatta lasta, aloin keräillä esikoisen ja keskimmäisen vaatteita
ja leluja uutta tyyppiä varten. Otin käteen lastenkirjoja,
vaatteita, puruleluja, lautasia, rättejä ja omia raskausajan
vaatteita. Säikähdin ahdistusta ja kipua, joka helähti tavaroista
ja kihelmöi kurkussa, päässä, sydämessä. Loputtomat päivät.
Idiootit, jotka hokivat narisevalla äänellä, että neee on vaan
vähän aikaa pieniä, muutaman vuoden vaan, nauti nyt vaan. Muutaman
vuoden! Minulle se oli yhtä kuin 365 loputonta päivää. Sen
jälkeen 365 loputonta päivää.
Nauti!
Iltaisin oli niin kipeä ja väsynyt, että tuntui kuin joku olisi
hakannut moukarilla jokaiseen lihakseen. Ja reumaattiset tulehdukset
hakanneet kirveellä jokaiseen niveleen. En tiedä mikä tulee
katujyrän alle jäämisen jälkeen, mutta se oli sitä. Ehti juuri
ajatella, että selvisin tästä päivästä. Läpi joka ikisen yön
heräsin vuoroin vauvaan, vuoroin siihen, että olin ollut niin
idiootti, että olin unissani kellahtanut selälleni, tai väärälle
kyljelle.
Aamulla
heräsin hirvittävään oloon ja ajatukseen, että eiiii vielä
aamua. Näen joskus saman kivun pienten vauvojen äitien katseissa.
Viikonloppuisin katsoin ihmisraunion anovalla katseella mieheeni,
joka lähti aina ja ikuisesti rakennuksille, että mitä jos jäisit.
Koita pärjätä, kuulin jonkun sanovan.
Kyllä
niihin päiviin mahtui naurua, pakahduttavaa rakkautta ja
käkätys-pussailuja. Mutta tuskamuisti piti ne pitkään sivussa,
taka-alalla. Heitin pois liiaksi tuskamuistiin käärittyjä esineitä
ja vaatteita. Muutto toiseen taloon, lasten kasvaminen ja anteeksi
antaminen urpolle miehelle auttoivat isosti. Väittävät, että
anteeksianto puhdistaa.
Aloitin
myös tietoisen aivokaivelun. Pian hyviä, hersyviä muistoja alkoi
tippua eteeni kuin pieniä sadepisaroita. Polskiminen niissä huuhtoi
tuskamuistia sielusta. Pitkään tuli naristua kivuista eri puolilla
kehoa, vaikkeivat ne enää olleet kuin häivähdys entisestä.
Vanhat puhekuplat piti pestä nyrkkipyykillä ja laittaa narulle
tuuleen puhdistumaan. Potilaan rooli oli riisuttava. Päätin
pukea Batman viitan. Sellaisen, jolla velipoika lapsuudessa
viuhahteli olohuoneessa. Tilalle tuli luja halu pärjätä, parantua, tehdä selviytymistarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti