Kusimurkku

Olipa kerran ihminen, joka alkoi tehdä täsmälleen niin kuin sielu sanoi. Hän kuunteli, mitä sydän puhui ja alkoi toimia sen mukaan. Hän oli jo pitkään tuntenut kaiken, mutta ei ollut toiminut. Uskaltanut? Osannut? Ymmärtänyt toimia? Pelko on aikamoinen veijari, pieni Börje, musta möntti, mutta miten tehokas tyyppi! Saa valtavasti aikaan muutamissa sekunneissa ja tuntuu läpi vartalon. Siis Börjehän on ollut elinehto, että ollaan päästy ihmiskuntana hengissä liskojen ajasta tänne. Mutta tarkoitan toisenlaista pelkoa, Börjen ilkeää velipuolta.

Pelko siitä, että miltä tämä nyt sitten näyttää muiden silmissä ja mitä tämä nyt sitten aiheuttaa mihinkin suuntaan. Loputonta vatvomista. Mitä se naapurin Aina Inkeri Ankeinenkin nyt ajattelee. Tuskainen tieto siitä, että kun kumarran Pekalle, pyllistän Pertille. Sitä voi ajautua nopeastikin tilanteeseen, ettei enää tiedä kuka on, mihin on menossa ja mikä se minun ikioma elämäntehtäväni olikaan. Kun pää on sekaisin ja jatkuvan neljän ruuhkan paineen alaisena, sitä heiluu ja huojuu välillä Inkerin suuntaan, välillä Raili-Liisan suuntaan. Ajatus on kuitenkin konkreettinen väline, joka ohjaa voimaamme. Tuota työkalua tulisi terottaa aika ajoin.

Kun joskus istuu alas ihan vaan itsensä kanssa, parhaassa mahdollisessa seurassa, sitä voi muistaa taas mistä asioista olet pitänyt lapsuudesta asti, mistä haaveilet. Kun on selkeät askelmerkit, voi ponnistaa lankulta ties miten kauas. Tunnet kuka olet ja alat kasvaa sen ohi, yli. Alat lentää. Lentää ja vilkuttaa vanhalle sinulle ja niille kusimurkuille. Tiedäthän, ne ihan pienet keltaiset nopeat muurahaistyypit, jotka kokevat voimakasta ahdistusta jäädessään esimerkiksi sandaaleihin puristuksiin. Ja hetken päästä kirvelee varpaissa ihan vietävästi. Lapsuudessa kehitetty nimi ansaitsee paikkansa.

Karma on hauska ajatus. Se, miten toimit, mitä ajattelet ja puhut, vaikuttaa siihen, millaisena synnyt seuraavassa elämässä. Sen enempää ottamatta kantaa asiaan, karman voisi nähdä lohdullisena ajatuksena. Ilkeät, paskan puhujat, elämää teatterina pyörittävät omahyväiset ihmisolennot, syntyvät seuraavaksi kusimurkkuina. Niille siis etenkin kannattaa kesken lennon hymyillä iloisesti. Eivät he pysty sinua vahingoittamaan, paha olo osuu heihin itseensä.

Jos tykkään luukuttaa poppia täysillä motarilla kun ei ole lapsia kyydissä ja saan pienen hetken oman sieluni kanssa, niin antakaa se hetki minulle. Jos saan siitä virtaa vuodeksi kun tanssin juhlissa niin, ettei pää käänny seuraavana aamuna, niin suokaa se minulle. Jos silmiini välähtää keskellä kävelykatua tyttären kymmeniä kertoja näyttämä ja yhdessä reippaalla äänellä hoilattu, Munamiehen fantastinen Pomppufiilis -tanssi, (suosittelen jos lumipyryt alkavat vetää naamaria alaspäin), minua naurattaa väkisin. Vaikka olen yksin. En pysty estämään hymynkareen levenemistä, olen ilman mahdollisuuksia. Suokaa sekin minulle. En ole tasapainoton hullu, hiukan vinollaan ehkä.

Älä välitä edes pientä hetkeä mutinoista ympärilläsi. Mutinaa, mutisijoita ja kusimurkkuja riittää aina. Et yhtään anna sen mennä sisään ja osua sieluun. Et yhtään! Minä kiellän. Levitä siivet ja hyppää!